Ajay Lama on lähtenyt

Kuskimme Ajay Lama on ottanut lopputilin ja palannut kotimaahansa Nepaliin. Syitä paluuseen on varmasti monia, mutta olennaisimpia niistä lienevät autofirman maksama kehno palkka ja raskaana oleva vaimo, joka ei viihdy Intiassa senkään vertaa kuin Ajay Lama itse. Niinpä, kuukausia asiasta puhuttuaan ja paperiasioita selviteltyään, Ajay Lama otti ja lähti viime viikolla.

Vaikka olimme tietoisia Ajay Laman suunnitelmista, tuli lopullinen tieto lähdöstä hieman yllätyksenä. Apua, nytkö se on menossa? Voi surku ja murhe! Mistä tähän hätään löydetään uusi kunnollinen kuski?

Onhan meillä toki Ajay Lamankin kanssa ollut monia turhautumisen hetkiä. Etenkin hänen jokseenkin heikko englannin kielen taitonsa sekä kykenemättömyys myöntää, ettei ole ymmärtänyt jotain, sattoi välillä ottaa päähän. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli kuitenkin miellyttävä, luotettava ja ennen kaikkea turvallinen kuski, ja kuulemamme perusteella sellaista kuljettajaa ei ole helppo löytää.

Nyt meillä on sitten töissä Devender, joka on myös työskennellyt aikaisemmin kuskina ulkomaalaisille, myös suomalaisille. Toistaiseksi hän on ollut ihan mukiin menevä työntekijä. Hän on siisti ja asiallinen, emmekä ole huomanneet hänen varastavan tai harrastavan muitakaan epäsuotavia viraabelihommia työajalla. Siitä huolimatta en oikein saa makuani häneen.

Ensimmäisinä päivinä Devender ajoi mielestäni liian hitaasti, kummallisesti tyhjälläkin tiellä jarrutellen. Viime sunnuntaina hän puolestaan kaahaili Agran ja Delhin välisellä maantiellä paikoitellen hyvinkin holtittomasti. Liian usein hän on annetuista ohjeista huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. Eikä hän hymyile juuri koskaan.

Koitos oli sekin, kun Devender viime lauantaina Agraan mennessämme toitotti neljän tunnin ajomatkan aikana torvea noin 350 kertaa. Se on noin puolitoista kertaa minuutissa! Kuvitteleeko hän, että auton äänimerkkiä kuuluu käyttää vilkkuna? Tai että kyllin vaativa ja kovaääninen torven toitotus saisi toiset kuljettavat ajamaan päin punaisia? Kotimatkalla pyysin häntä rajoittamaan tööttäilyä, mutta siitä huolimatta saldo ei varmasti jäänyt alle kahden sadan. Olin kuitenkin jo niin kyllästynyt koko hommaan, etten jaksanut enää pitää tarkkaa lukua.

Puutteista huolimatta, en osaa sanoa, johtuuko tyytymättömyyteni oikeasti Devenderistä vaiko vain kyvyttömyydestäni sopeutua muutoksiin. Ajay Lamaan ja hänen tapaansa hoitaa asiat ehti kahdeksassa kuukaudessa jo tottua. Oli todellinen syy mikä tahansa, päätimme eilen, että kokeilemme vielä uutta kuskia. Eräs toinen perhe on muuttamassa pois Intiasta kesäkuun lopussa ja sovimme palkkaavamme heidän kuskinsa tämän vapauduttua nykyisistä tehtävistään. Saa nähdä, viekö muutos ojasta allikkoon.

Helppoa elämää

Meidän ei tarvitse nykyään tehdä juuri mitään itse. Kotiapulaisemme Meena siivoaa, pesee pyykit, silittää vaatteet, vaihtaa petivaatteet, laittaa ruoan ja käy kaupassa. Tek, Meenan mies, pitää pihan ja parvekkeet siistinä ja vaihtaa rikkinaiset lamput. Kuskimme, Ajay Lama, ajaa autoa ja vie meidät minne haluamme milloin haluamme. Ja vartijat seisovat vahdissa talon ulkopuolella. He avaavat meille portin lähtiessämme ulos ja pitävät huolen siitä, että olemme turvassa omassa kodissamme.

Luulisi siis, että elämä on helppoa Intiassa. Mutta ei. Täällä ei mikään ole helppoa tai yksinkertaista. Helpommalla pääsisi, kun tekisi kaiken itse, ajattelen usein. Omat lähtökohdat ja odotukset ovat usein täysin erilaiset kuin näillä ihmisillä, ja asioista yhteisymmärrykseen pääseminen vie parhaimmillaankin paljon aikaa.

Erityisen hankalia ovat tilanteet, joissa palvelusväki alkaa kränätä keskenään. Muutama viikko sitten päivävartija riitautui Tekin kanssa. Tek oli kieltänyt vartijaa tulemasta keittiöön kengät jalassa, mitä vartija piti turhana simputuksena. Tek oli tarttunut vartijaa rintamuksesta ja tönäissyt tämän ulos. Ollessaan lähdössä ulos, Tek oli vielä kieltäytynyt sulkemasta porttia perässään, minkä seurauksena vartija oli tarttunut Tekin polkupyöräntankoon rivakalla otteella. Kunnon tappelua ei syntynyt, mutta molemmat kävivät kantelemassa minulle toisistaan, vartija ihan tippa silmäkulmassa. Tällaista on varmaan olla toissa lastentarhassa. "Ei kengät jalassa sisälle!" "Lyödä, töniä tai potkia EI saa!" "Kyllä noin isojen poikien pitää osata itse sopia siitä, kuka sulkee portin." Huoh…

Yleisesti ottaen iso osa ongelmaa on oma perfektionismi ja tapoihin pinttyneisyys; kun on itse tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja huolella, on vaikea hyväksyä, että ne tehtaisiin toisin. Kuinka pikkutarkkoja ohjeita palvelijoidensa voi odottaa noudattavan ja kuinka monta pikkuasiaa heille jaksaa kädestä pitäen neuvoa? Onko kohtuutonta odottaa, että ruuvit ruuvataan proppuihin sen sijaan että viimeinen sentti nakutetaan vasaralla? Onko pikkusieluista vaatia, että vierasvessan käsipyyhkeinä roikkuisivat jotkut muut kuin 20 vuotta vanhat lapsuudenkodista pöllityt oranssit varakalapyyhkeet? Onko epärealistista odottaa että minun jumppavaatteeni eivät päätyisi pesun jälkeen Tomin aluspaitapinoon?

Myönnettäköön, että maailman murheiden mittakaavassa nämä eivät ole erityisen olennaisia asioita, mutta kyllä ne kummasti ärsyttävät ja arkipäiväistä elämää hiertävät. Moni onkin sanonut, että tärkeintä Intiassa on osata olla välittämättä asioista liikaa. Opinkohan minäkin siihen? Ja onko se sitten hyvä ettei välitä?

Ajay Lama

Miellä on jo myös oma auto. Tai oma ja oma. Työnantajan vuokraamahan se on, mutta meidän käytössämme seuraavat kolme vuotta. Myös kuski meillä on. Suomalaispariskunnan viimeiset kaksi vuotta työllistämä kuski oli vapaana ja tartuimme oitis tilaisuuteen. Kuskin nimi on Ajay Lama ja hän on kotoisin Nepalista. Oikein mukava mies ja turvallisen oloinen kuljettaja. Niilokin tykkää Lamasta. Sen huomaa muun muassa siitä, että Laman nimi on usein huulilla ja aina pitäisi ”mennä auto”. Yhtenä päivänä Niilo alkoi itkeä, kun Lama ei tullutkaan meille sisälle. Toivottavasti löydämme yhtä mieluisaa palveluskuntaa myös muihin puuhiin. Tulevassa talossa riittänee hommia ainakin yhdelle taloudenhoitajalle ja yhdelle puutarhurille.