perjantai 3. heinäkuuta 2009

Taikauskoista ihailua


Intialaiset ovat taikauskoista väkeä. Siitä kertoo esimerkiksi se, että puolisoa ei voi valita ennen kuin tähtikarttojen yhteensopivuus on tarkistettu. Myös uuden talon voi vihkiä käyttöön vasta sitten, kun planeetat sijaitsevat oikein toisiinsa nähden.

Taikausko liittyy myös pienempiin asioihin. Tiesittekö esimerkiksi, että syntymämerkit kädessä tuottavat hyvää onnea, ja vielä parempaa onnea tietää se, että merkki on oikeassa kädessä. Niilo, jolla on sormenpäänkokoinen syntymämerkki oikean käden nimettömässä on siis ääremmäisen onnekas lapsi, ja hänestä tulee kuuleman menestyvä mies isona.

Jonkin sortin uskomukseen liittynee sekin, että kun kuljemme missä tahansa Intiassa Niilon kanssa, paikalliset eivät voi pitää näppejään erossa hänestä. Rattaat on pidettävä jatkuvassa liikkeessä ellei halua paikallisten ihailijoiden piirittävän Niiloa. Tässä on kuva Taj Mahalin puutarhasta, missä Niilo parka ei saa nauttia hetken rauhaa:


Ihmiset haluavat aina ainakin hipaista Niiloa naamasta, ja tavallisesti tavoitteena on puristaa poskesta. Likainen etu- ja/tai keskisormi suupieltä hipoen he kurkottavat kätensä, tarttuvat Niiloa poskesta ja uikuttavat jotain käsittämätöntä. Ja kännykkä- ja digikamerat käyvät kuumana. Huh! Kyllä ihailun vielä ymmärtää, onhan Niilo ihan söötti lapsi länsimaisenkin mittapuun mukaan, mutta se poskien puristelu saa minut näkemään punaista.

Mutta koko aikaa ei voi pysyä liikkeessä eikä kaikkia ihailjoita voi millään pitää kädenmitan päässä. Niinpä periaatteenamme on ollut, että niin kauan kuin Niiloa ei ylimääräinen huomio liiemmälti kiusaa, paikalliset saavat näpsiä kuvansa - kunhan eivät lääpi liikaa. Välillä menetän kuitenkin täysin hermoni, kun joku ääliö yrittää ottaa Niilon väkisin syliinsä ja ihmettelee miksei Niilo halua. Olisiko siksi, että haiset pahalta ja olet vastenmielinen? Ja että miksikö Niile ei hymyile teille? Kyllä se vähemmästäkin hymy hyytyy, kun pitää olla kaikenkarvaisten intialaisten puristeltavana!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Ajay Lama on lähtenyt

Kuskimme Ajay Lama on ottanut lopputilin ja palannut kotimaahansa Nepaliin. Syitä paluuseen on varmasti monia, mutta olennaisimpia niistä lienevät autofirman maksama kehno palkka ja raskaana oleva vaimo, joka ei viihdy Intiassa senkään vertaa kuin Ajay Lama itse. Niinpä, kuukausia asiasta puhuttuaan ja paperiasioita selviteltyään, Ajay Lama otti ja lähti viime viikolla.

Vaikka olimme tietoisia Ajay Laman suunnitelmista, tuli lopullinen tieto lähdöstä hieman yllätyksenä. Apua, nytkö se on menossa? Voi surku ja murhe! Mistä tähän hätään löydetään uusi kunnollinen kuski?

Onhan meillä toki Ajay Lamankin kanssa ollut monia turhautumisen hetkiä. Etenkin hänen jokseenkin heikko englannin kielen taitonsa sekä kykenemättömyys myöntää, ettei ole ymmärtänyt jotain, sattoi välillä ottaa päähän. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli kuitenkin miellyttävä, luotettava ja ennen kaikkea turvallinen kuski, ja kuulemamme perusteella sellaista kuljettajaa ei ole helppo löytää.

Nyt meillä on sitten töissä Devender, joka on myös työskennellyt aikaisemmin kuskina ulkomaalaisille, myös suomalaisille. Toistaiseksi hän on ollut ihan mukiin menevä työntekijä. Hän on siisti ja asiallinen, emmekä ole huomanneet hänen varastavan tai harrastavan muitakaan epäsuotavia viraabelihommia työajalla. Siitä huolimatta en oikein saa makuani häneen.

Ensimmäisinä päivinä Devender ajoi mielestäni liian hitaasti, kummallisesti tyhjälläkin tiellä jarrutellen. Viime sunnuntaina hän puolestaan kaahaili Agran ja Delhin välisellä maantiellä paikoitellen hyvinkin holtittomasti. Liian usein hän on annetuista ohjeista huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. Eikä hän hymyile juuri koskaan.

Koitos oli sekin, kun Devender viime lauantaina Agraan mennessämme toitotti neljän tunnin ajomatkan aikana torvea noin 350 kertaa. Se on noin puolitoista kertaa minuutissa! Kuvitteleeko hän, että auton äänimerkkiä kuuluu käyttää vilkkuna? Tai että kyllin vaativa ja kovaääninen torven toitotus saisi toiset kuljettavat ajamaan päin punaisia? Kotimatkalla pyysin häntä rajoittamaan tööttäilyä, mutta siitä huolimatta saldo ei varmasti jäänyt alle kahden sadan. Olin kuitenkin jo niin kyllästynyt koko hommaan, etten jaksanut enää pitää tarkkaa lukua.

Puutteista huolimatta, en osaa sanoa, johtuuko tyytymättömyyteni oikeasti Devenderistä vaiko vain kyvyttömyydestäni sopeutua muutoksiin. Ajay Lamaan ja hänen tapaansa hoitaa asiat ehti kahdeksassa kuukaudessa jo tottua. Oli todellinen syy mikä tahansa, päätimme eilen, että kokeilemme vielä uutta kuskia. Eräs toinen perhe on muuttamassa pois Intiasta kesäkuun lopussa ja sovimme palkkaavamme heidän kuskinsa tämän vapauduttua nykyisistä tehtävistään. Saa nähdä, viekö muutos ojasta allikkoon.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Jakomielitautinen

Palasimme pari viikkkoa sitten lomalta Dallasista. Oli mahtavaa käydä vanhoilla kotikonnuilla. Emme tehneet muuta kuin tapasimme kavereita, söimme ja shoppailimme reilun kahden viikon ajan. Kaikki oli niin tuttua ja helppoa, että ihan äimistytti. Olisi ollut kohtuuttoman helppoa vain sujahtaa takaisin vanhaan Dallasin elämään Intiaa sen enempää muistelematta.

Mutta ei paluu silti kohtuuttoman vaikea ollut. Niilo alkoi kysellä ”oman kodin” perään jo noin viikko ennen paluuta (oletan että ”oma koti” on Niilon mielestä tätä nykyä Intiassa) ja sain itsenikin vakuutettua siitä, että ei olisi hassumpaa nukkua taas pitkästä aikaa omassa sängyssä. Eikä se ollutkaan. Ensimmäistä kertaa paluu Intiaan on ulkomaan matkan jälkeen sujunut kohtalaisen kivuttomasti. Ehka se on merkki siitä, että olemme vihdoin sopeutumassa.

Mutta se ei silti poista sitä lievää skitsofreenista tunnetta, joka syntyy siitä, että oma arkielämä on voinut sijoittua kahteen niin täysin erilaiseen ympäristöön kuin Gurgaoniin ja Dallasiin. Onko näillä kahdella paikalla mitään yhteistä? Onko omassa elämässä mitään samaa näissä kahdessa eri paikassa?

Jakomielisyys korostuu silloin, kun nämä kaksi elinympäristöä kohtaavat. Kun esimerkiksi yritän selittää ystäville Dallasissa tai Suomessa, millaista elämä Intiassa on ja miksi se tuntuu välillä vaikealta. Tai kun joku Suomesta tulee käymään ja katsoo kaikkea tuorein länsimaalaisin silmin.

Tervetuloa kylään, jakomielisyys avartaa!


GURGAON, INDIA

TEXAS, USA


sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Holi-hulinat

Keskiviikkona Intiassa vietettiin Holia eli värien juhlaa. Se on hindujen suosittu kevätfestivaali, jota juhlitaan heittämällä ihmisten päälle värijauhetta ja värillistä vettä. Mekin saimme naapureiltamme kutsun Holin viettoon läheiselle "maatilalle". Oli oikein hauskat juhlat. Ohessa on muutama kuva.






maanantai 9. maaliskuuta 2009

Intian tehoton köyhyys

Länsimaissa korostetaan tehokkuutta. Mitä nopeammin ja halvemmalla saadaan aikaiseksi tulosta, sen parempi. Kaikki halutaan koneellistaa, jotta säästettäisiin kustannuksissa. Täällä Intiassa tilanne on pain vastoin: kiirettä ei yleensä ole ja työvoima on halpaa, joten mitä sitä suotta koneita hankkimaan. Monet täkäläiset uskovat esimerkiksi, että pyykki tulee puhtaammaksi kasin pestessä - astioista nyt puhumattakaan.

Vaikka tehokkuuden ihannointi länsimaissa on mennyt liian pitkälle, niin täällä siihen voisi kyllä panostaa hieman nykyistä enemmän. Ymmärrän toki, ettei esimerkiksi Gurgaonin kaupungilla ei ole varaa vaikkapa viimeisimmän teknologian mukaisiin kadunlakaisukoneisiin, mutta kai sitä voisi jotain muutakin keksiä kuin risuista kootun varrettoman luudan, jolla köyhistä köyhimmät lakaisevat maantienlaitoja maassa kykkien

Kykkiminen taitaa tosin olla intialaisten käsitys ergonomisesta työasennosta. Leikataanhan nurmikkokin usein puutarhasaksilla. Samoin nurmikon lannoittaminen tehdään kyykyssä. Katselin muutama viikko sitten paria lannanlevittäjää Niilon koulun pihalla. Ensin lantakuorma tuotiin paikalle polkupyörärikshalla, jonka lavalta lantapaakut heiteltiin nurmikentälle lapiolla. Sitten miehet kävivät kykkimään paakkujen ääreen, hakkasivat ne rikki jonkinlaisella leveäteräisellä veitsellä, ja levittivät sitten samaa työkalua käyttäen nurmikolle. Koko pihan lannoittamisessa meni noin viikonpäivät.

Tämä leveäteräinen veitsentapainen työkalu on muutenkin hyvin monikäyttöinen. Lauantaina pyysin omaa puutarhuriamme istuttamaan viisi palmua uudestaan ostamiini purkkeihin. Sanoin, ettei silla ole kiire. Täytyisihän puutarhurin ensin hankkia jostain multaa, jota käyttää istuttamisessa. Mutta työ hoituikin ihan käden käänteessä. Mies marssi taloamme vastapäätä olevalle tyhjälle tontille, jota lehmät käyttävät laitumenaan ja lähitalojen vartijat vessanaan. Sieltä hän puutarhaveistänsä käytellen kaapi maata pieneen sakkiin, kantoi maan meidän puolelle ja istutti sitten palmut siihen.

Yksi väline, johon myös köyhillä luulisi olevan varaa, ovat kottikärryt. Niiden puute on kuitenkin Intiassa suorastaan silmiinpistävä. Sen sijaan, että esimerkiksi hiekkaa Niilon hiekkalaatikkoon tuonut mies olisi kärrännyt sen portista pihalle kottikärryillä ja kipannut hiekkalaatikkoon, hän kuljetti sen perille ämpärillinen kerrallaan. Ämpäriä yleisempää on kaapia kannettava hiekka tai multa laakeisiin koreihin, joissa kantaja kuljettaa sen päänsä päällä määränpäähän.

Viime viikolla taloamme vastapäätä olevan tyhjän tontin eteen pysähtyi pieni kuorma-auto, joka oli tiililastissa. Tiilet oli ladottu autonlavalle yksitellen ja aivan täyteen asti. Kun kuorma piti purkaa, miehet kiipesivät kasan päälle ja alkoivat heitellä tiiliä kaaressa tyhjälle tontille. Seuraavana päivänä tiiliä kuljetettiin sisälle naapuritaloon. Ensin tiilet pinottiin jälleen pinoihin tyhjän tontin laidalle. Sitten kantaja latoi tiiliä päänsä päälle ja kantoi ne sisään. Kertakuorma näytti olevan kymmenkunta tiiltä.

Tehottomuudessa on tietysti se hyvä puoli, että se työllistää suuren joukon väkeä. Ja väkeähän Intiassa riittää. Haittapuoli siinä on se, että se kahlitsee köyhät köyhyyteensä. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä näihin epätoivoisiin pikkuhommiin, jotka tehottomuudessaan ovat niin tuottamattomia, ettei niistä oikein voi hyvällä tahdollakaan maksaa kunnon palkkaa.

perjantai 27. helmikuuta 2009

Uutta hiekkaa

Vuokranantaja on ihme ja kumma vihdoin muuttanut asennettaan lupaamalla asioita - ja tekemällä mitä lupaa! Ei ehkä ihan aikataulussa vaan viikon tai kuukauden myöhässä, mutta kuitenkin. Niilon hiekkalaatikkoa luvattiin joku aika sitten ehostaa, mutta en itse jaksanut uskoa, että niin todella kävisi. Keskiviikkona kuitenkin puutarhuri ilmestyi illansuussa paikalle ja kantoi parikymmentä sankoa (!) hiekkaa jostain kulman takaa juuri syvennettyyn hiekkalaatikkoon Niilon iloksi. Kyllä nyt kelpaa telmiä.

video

Kyseessä on siis oikeastaan hiekkakuoppa (sandpit), silla hiekkalaatikkoa (sandbox) ei täällä oikein taideta tuntea. No, ajaa kuoppakin melkein saman asian, vaikkei hiekka siinä oikein pysy.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Helppoa elämää

Meidän ei tarvitse nykyään tehdä juuri mitään itse. Kotiapulaisemme Meena siivoaa, pesee pyykit, silittää vaatteet, vaihtaa petivaatteet, laittaa ruoan ja käy kaupassa. Tek, Meenan mies, pitää pihan ja parvekkeet siistinä ja vaihtaa rikkinaiset lamput. Kuskimme, Ajay Lama, ajaa autoa ja vie meidät minne haluamme milloin haluamme. Ja vartijat seisovat vahdissa talon ulkopuolella. He avaavat meille portin lähtiessämme ulos ja pitävät huolen siitä, että olemme turvassa omassa kodissamme.

Luulisi siis, että elämä on helppoa Intiassa. Mutta ei. Täällä ei mikään ole helppoa tai yksinkertaista. Helpommalla pääsisi, kun tekisi kaiken itse, ajattelen usein. Omat lähtökohdat ja odotukset ovat usein täysin erilaiset kuin näillä ihmisillä, ja asioista yhteisymmärrykseen pääseminen vie parhaimmillaankin paljon aikaa.

Erityisen hankalia ovat tilanteet, joissa palvelusväki alkaa kränätä keskenään. Muutama viikko sitten päivävartija riitautui Tekin kanssa. Tek oli kieltänyt vartijaa tulemasta keittiöön kengät jalassa, mitä vartija piti turhana simputuksena. Tek oli tarttunut vartijaa rintamuksesta ja tönäissyt tämän ulos. Ollessaan lähdössä ulos, Tek oli vielä kieltäytynyt sulkemasta porttia perässään, minkä seurauksena vartija oli tarttunut Tekin polkupyöräntankoon rivakalla otteella. Kunnon tappelua ei syntynyt, mutta molemmat kävivät kantelemassa minulle toisistaan, vartija ihan tippa silmäkulmassa. Tällaista on varmaan olla toissa lastentarhassa. "Ei kengät jalassa sisälle!" "Lyödä, töniä tai potkia EI saa!" "Kyllä noin isojen poikien pitää osata itse sopia siitä, kuka sulkee portin." Huoh…

Yleisesti ottaen iso osa ongelmaa on oma perfektionismi ja tapoihin pinttyneisyys; kun on itse tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja huolella, on vaikea hyväksyä, että ne tehtaisiin toisin. Kuinka pikkutarkkoja ohjeita palvelijoidensa voi odottaa noudattavan ja kuinka monta pikkuasiaa heille jaksaa kädestä pitäen neuvoa? Onko kohtuutonta odottaa, että ruuvit ruuvataan proppuihin sen sijaan että viimeinen sentti nakutetaan vasaralla? Onko pikkusieluista vaatia, että vierasvessan käsipyyhkeinä roikkuisivat jotkut muut kuin 20 vuotta vanhat lapsuudenkodista pöllityt oranssit varakalapyyhkeet? Onko epärealistista odottaa että minun jumppavaatteeni eivät päätyisi pesun jälkeen Tomin aluspaitapinoon?

Myönnettäköön, että maailman murheiden mittakaavassa nämä eivät ole erityisen olennaisia asioita, mutta kyllä ne kummasti ärsyttävät ja arkipäiväistä elämää hiertävät. Moni onkin sanonut, että tärkeintä Intiassa on osata olla välittämättä asioista liikaa. Opinkohan minäkin siihen? Ja onko se sitten hyvä ettei välitä?